Avainsana: folklore

Oli tähtikirkas yö. Härkä ja pässi märehtivät kaikessa rauhassa vierekkäin. Nuori aasi touhotti paikalle.

”Tuolla on ihmisiä! Yksi niistä poiki luolassa. Se poikanen on ihan avuton, ei yrittänyt nousta jaloilleen. Laittoivat sen meidän hyvien heinien päälle nukkumaan!”

”Jaa, sitäkö paimenihmiset menivät niin kovalla kiireellä katsomaan,” pohti pässi. ”Kauhea hätäily ja kiire, vain siksi, että näkivät enkelin.”

”Noh,” mörähti härkä. ”Eihän ihminen huomaa edes leopardia, saati sitten enkeleitä, jotka harvoin uhkaavat ketään.”

Eläimet vaikenivat katsomaan kirkasta tähteä ja kolmea kamelia ratsastajineen, jotka myös suuntasivat kallioluolalle. Aasi nyhjäisi maasta suullisen kitukasvuista ruohoa.

”Poikisivat omissa taloissaan,” se mutisi. ”Olisin mieluummin syönyt sitä heinää.”

Resuinen tonttujoukko hiipi esiin sillan alta. Raipen harmaiden housujen vasen lahje oli vedetty solmulle polven kohdalle. Peran korvia lämmitti puiston kulmalta maasta löytynyt punainen lapsen rukkanen. Kale höpötti hiljaa itsekseen, katse suunnattuna johonkin sellaiseen, jota muut eivät nähneet.

Harva enää ymmärsi jättää tontulle porraspieleen puurolautasta. Erään talon kohdalla Raipe valpastui.

”Katsokaa, pojat!”

Olohuoneen ikkunasta näkyi sähkökynttilöiden loisteessa juhla-aterian tähteitä notkuva pöytä. Tuuletusikkuna oli unohtunut raolleen. Vikkelästi tontut kiipesivät sisään ja pikavauhtia pöydälle. Tänä yönä he saisivat syödä kyllikseen!

***

Aamulla perheellä oli ihmettelemistä. Kaikki ruuantähteet oli syöty, joululiina oli täynnä peukalonpään kokoisia likaisia saappaanjälkiä, ja tuuletuksesta huolimatta olohuoneessa lemusi vanha viina.

Juuri ennen joulua Kankkosten sauna lakkasi toimimasta. Sähkökiuas paukkui, lämmitti saunan liian kuumaksi tai sammui viidessäkymmenessä asteessa. Paikalle kutsutun sähköasentajan mukaan kaikki kytkennät olivat kunnossa.

Vihdoin vanha talonmies tuli tutkimaan tilannetta.

”Ette kai te ole kuivanneet saunassa pyykkejä tai varastoineet siellä tavaraa?”

Nolostellen Kankkoset myönsivät, että lapsiperhearjessa näin tuli tehtyä.

”Saunatonttu on suuttunut. Jos mielitte tänä vuonna joulusaunaan, niin nyt kannattaa pestä sauna huolellisesti, mutta hiljaa ja metelöimättä. Lämmittäkää sitten sauna rauhassa ja saunokaa hartaudella. Jättäkää tontullekin löylyä ja puhdas löylyvesi, ja sulkekaa ovi, ettei lämpö karkaa. Ja avatkaa vaikka löylyhuoneen kulmaan tontulle pullo hyvää olutta. Eiköhän tonttu siitä lepy!”

Lapset seurasivat mielenkiinnolla, kun sudenhahmoinen pilvi vyöryi taivaankantta pitkin kohti kalpeaa aurinkoa, joka kiihdytti tahtiaan kohti horisonttia. Aurinko ei kuitenkaan päässyt pakoon. Pilvisusi syöksyi sitä kohti ja valtava kita loksahti umpeen auringon ympärille. Ukkonen jyrähti ja taivas pimeni.

”Onpa tänään käsittämättömän ankea sää,” valitti Naksun isä myöhemmin Kymin äidille.

”Tosiaankin,” vastasi Kymin äiti. ”Aamulla näytti hyvältä, mutta kuulitko sen kamalan ukkosen jyrinän? Sen jälkeen onkin ollut pilkkopimeää.”

Naksu ja Kymi vilkaisivat toisiaan. Vanhemmat olivat naureskelleet heidän kertoessaan sudesta. Oli siis parasta vaieta myös kolmesta kiekuvasta kukosta, parkkipaikan peittäneestä tulva-aallosta ja vainajien kynsistä rakennetusta laivasta. Eivätköhän aikuiset huomaisi, kun jättiläiset saapuisivat.

Seurakuntatalolla kävi kova kuhina, kun Lucia-kulkue valmistautui vierailemaan joulukonsertissa. Alboja yritettiin vöillä kuroa pienikokoisimmille neidoille sopiviksi. Lucia-neidon mekko oli liian lyhyt, ja nyt nuorisotyöntekijä availi kovalla kiireellä helman taitetta. Joka vuosi vain tätä nimenomaista juhlaa varten eläkkeeltä takaisin töihin pistäytyvä vanha diakonissa sovitteli kynttiläkruunua neidon kutreille.

Äkkiä näkyi välähdys. Lucian ja tämän neitojen keskelle ilmestyi jumalattoman kaunis mies.

”Kaivattiinko täällä valon tuojaa?” mies kysyi hunajaa tihkuvalla äänellä. Hänen silmissään leiskuivat oranssit lieskat.

”Kukaan ei kutsunut sinua, tiehesi siitä!” diakonissa patisteli.

Lucifer näytti surkealta. Diakonissa heltyi.

”Annat nuorten nyt esiintyä rauhassa, mutta tule takaisin konsertin jälkeen, niin tarjoan sinulle kupillisen teetä.”

Kaksi synkeää hahmoa tuijotti laakeaa vesivatia. Vadissa väikkyi kuva tukevasta valkoparrasta, joka kasukassa ja piispanhiipassa ratsasti talolta toiselle seuranaan nokinaamainen värikkäästi pukeutunut Piet-apuri.

”Mitä menoa!” puhahti tuohinaamioinen ja sarvekas Nuuttipukki. ”Jättävät lahjoja portaille ja rustaavat runoja! Missä olut?”

”Eikä lainkaan vitsoja,” murisi punakielinen mustapuhuva Krampus. ”Minun aikanani annettiin juuri tänä yönä tuhmille lapsille vitsaa. Pahimmat pakkasin konttiini ja vein mukanani. Piet oli aikoinaan kelpo veikko ja ymmärsi kurin päälle. Nyt hänkin on pehmentynyt.”

”Nykyään soittavat poliisit paikalle, jos vähänkään paukuttelee talon nurkkia tai käy jonkun jääkaapilla,” suri Nuuttipukki.

”Eikä pahimpiakaan ipanoita saa sulloa säkkiin,” huokasi Krampus. ”Oi aikoja, oi tapoja.”