Blogi

Kauppakeskuksessa ei voinut olla huomaamatta, että joulu oli ovella. Tolppiin ja kaiteisiin oli kiedottu tummanvihreää ja kullanväristä kimallenauhaa. Kauppojen näyteikkunoissa oli toinen toistaan komeampia jouluasetelmia houkuttelemassa lahjashoppailijoita pehmeillä pyjamilla ja kauden hittileluilla. Kahvilat mainostivat glögiä ja joulumaustettuja erikoiskahveja. Keskusaukiolla nökötti joulupukin mökki, jossa joko itse pukki tai pukin muori kävi päivystämässä tasatunnein. Mökin katolle leijaili hiljalleen tekolunta. Käytävillä parveilevan ihmismassan hälinän taustalla soi kevyt joulupoppi.

Puistossa kauppakeskuksen ovien ulkopuolella lämmöstä hämmentyneet eteläeurooppalaiset jalopuut tekivät uutta lehteä. Joulukuun pimeässä illassa puhalsi lempeä, kostea tuuli ja tuoksui vasta leikattu nurmikko.

Puiston lavalla lauloi kirkasääninen lapsikuoro: ”No onkos tullut kesä jo talven keskelle…”

Ensihoitaja selvitteli uhrin tajunnan tasoa. Käsikellokuoron johtajan ääni oli järkytyksestä kimeä.

”…kahvilanpitäjä, mukava mies! Tarjosi meille viime vuonna glögitkin.”

”Kertokaa vain, mitä tapahtui”, poliisi rauhoitteli.

”Soitimme Kulkuset ja aloitimme Joulun kellot. Näin paikaltani kahvilaan, herra muuttui aina vain kiukkuisemman näköiseksi. Sitten hän pamautti tiskin auki, marssi tuohon…”

”Karjaisi että ’Minä teille kulkuset näytän!’ ja pudotti housunsa!” täydensi kirkassilmäinen eläkeläismummo osoittaen lattialla lojuvia farkkuja.

”Ja huusi, että jos ne joulun kellot vielä kerran kajahtavat, niin kajahtaa jotain muutakin…”

”Mojautti soittajaparkaa kellolla päähän!” jatkoi draamasta nauttiva mummo.

Poliisi huokaisi.

”Kiitos, tämä riittää. Tekninen tutkinta kerää housut talteen. Parempaa onnea teille seuraavaan esiintymiseen.”

Talvimaisema oli huikaiseva. Taivas oli jäänsininen ja matalalta paistava aurinko sai puiden lumihuurteen loistamaan tuhansina timantteina. Jokainen uloshenkäys huurtui valkoiseksi pilveksi, jonka tuulenvire hajotti. Lisää höyryä nousi termoskannun mukista, jossa oli kuumaa kaakaota.

Välillä lumi narskahti jalan alla, kun hän vaihtoi asentoa. Joskus joku puu paukahti pakkasessa. Muuten päivä oli täysin äänetön. Heka huokaisi onnellisena kuunnellessaan siunattua hiljaisuutta.

Silloin virtuaalilasit napsahtivat pois päältä, ja Heka oli jälleen ummehtuneen takahuoneen loisteputkivalojen alla.

”Taukosi loppui”, sanoi Pirkko ja hamusi laseja. ”Minun vuoroni!”

Hekan suuntasi määrätietoisesti takaisin marketin humuun hyllyttämään joulusuklaita ja luuttuamaan lattioilta talvista kuraa. Seuraavan virtuaalitauon ansaitsemiseksi vaadittiin vain kaksitoista työtuntia!

”Viikonpäiväpalvelu, kuinka voin auttaa?”

”Päivässäni on vikaa! Heräsin kurkkukipuisena, ja päätäkin särkee.”

”Tällainen on täysin normaalia päivittäistä vaihtelua.”

”Espooseen odottamani postipaketti oli lajiteltu Inariin.”

”Ikävä kyllä Postin virheet eivät ole meidän vastuullamme.”

”On tässä muutakin. Biojäteämpäristä hajosi kahva rappukäytävässä, jouduin pesemään lattian. Tuli samalla pyyhittyä myös hissi, johon naapurin koira oli pissannut. Kuopuksen opelta tuli viesti, että olin missannut sovitun keskustelun, vaikka se vielä eilen oli kalenterissa ensi viikolle…”

”Olette oikeassa, torstaipäivien ei kuuluisi… Näenkin järjestelmästä, että teille on jaettu vahingossa ylimääräinen maanantai. Siirrän jakeluvirheisen torstain ensi maanantainne tilalle. Tälle päivälle suosittelen vetäytymistä petiin peiton alle. Huomenna on vuorenvarmasti perjantai!”

Ensimmäinen tulokas oli talitiainen. Se lensi sisään avoimena olleesta keittiön tuuletusikkunasta nokkimaan pöydällä olevaa pähkinäpussia. Kun ikkuna suljettiin, lintu hankkiutui asuntoon parvekelasien välistä. Lopulta luovutimme ja annoimme sen rakentaa pesän parvekkeelle.

Seuraavaksi ilmestyi orava, joka jotenkin onnistui kiipeämään kerrostalon neljänteen kerrokseen. Se liittoutui tintin kanssa ja oppi avaamaan muovirasiat, joihin pähkinät oli siirretty. Oravaa seurasi kettu, joka jolkotti pihalta sisään ihmisen kannoilla. Tintti säksätti ketulle ja orava heitteli sitä pähkinöillä, mutta verenvuodatukselta vältyttiin.

Viimeinen tulokas oli karhu, joka eräänä päivänä soitti muina nalleina ovikelloa, söi ylivuotiset marjat pakastimesta ja teki talvipesänsä vaatehuoneeseen. Karhun kuorsatessa äiti soitti isännöitsijälle.

”Ilmoittaisin uusista asukkaista…”

Alkutalven ilta oli sysimusta. Mimmi vilkaisi ympärilleen, ennen kuin hänen lenkkinsä sukelsi siihen aaltopellillä vuorattuun putkeen, jota joskus 70-luvulla oli kutsuttu alikuluksi. Ketään ei näkynyt.

Moottoritien humina haihtui. Alikulussa oli aavemaisen hiljaista. Syke kohisi korvissa, hengästynyt läähätys ja hidastuneet hölkkäaskelet kaikuivat seinistä. Sitten, kaikkien lenkkeilyäänten läpi, Mimmi kuuli laahustavat askelet, jotka seurasivat häntä. Kun hän pysähtyi katsoakseen taakseen, askelet seisahtuivat, mutta ketään ei näkynyt. Mimmin niskakarvat nousivat pystyyn ja hän pinkaisi juoksuun. Viis intervalleista ja tehoalueista, nyt oli aika ottaa loppukiri kotiin lukkojen taakse.

***

Valvomossa ohjaajatonttu voihkaisi. Alanvaihtajat olivat suureksi avuksi Korvatunturin työvoimapulassa, mutta kenen idea oli ollut rekrytoida mörköjä?