Sain pelin tekoa jo pidempään seuranneelta mesenaatilta kommentin; hän toivoi, että nostaisin enemmän esiin sitä, mikä tekee Tivolista erilaisen kuin moni muu roolipeli.
Tivolin keskiössä on uskomus – vakaumus -mekaniikka. Jos hahmojen toimintaa ohjaa pelikerran tai kampanjan taustalla oleva arvoitus, niin uskomusten ja vakaumusten avulla päästään sitten syvemmälle hahmojen pään sisään.
Jokaisella hahmolla on pelin alkaessa 2-4 uskomusta. Uskomukset ovat kielteisiä, haitallisia asioita, joita hahmo uskoo tai ajattelee itsestään ja suhteestaan muihin. Tällaiset ajatukset ovat varmasti useimmille tuttuja: ”Minun ei kannata yrittää, epäonnistun kuitenkin aina.” ”Jos ystäväni tietäisivät, millainen oikeasti olen, he eivät pitäisi minusta.” ”En saa koskaan tehdä virheitä.” ”Jos en pysty työskentelemään, olen arvoton.”
Uskomuksia haastetaan pelin mittaan. Haastamisessa onnistuminen tuo pelimekaanista etua, epäonnistuminen puolestaan kokemusta. Kokemuksen karttuessa kielteisiä uskomuksia voi muokata myönteisiksi vakaumuksiksi: ”Aina kannattaa yrittää.” ”Ystäväni pitävät minusta sellaisena kuin olen.” ”Virheet eivät ole vaarallisia, niistä voi oppia.” ”Minun arvoani ei mitata työllä.”
Tivolia voi tietenkin halutessaan pelata vaikka kevyenä sirkusseikkailuna! Minun näkökulmastani uskomukset ja vakaumukset ovat kuitenkin pelin ydin. Niiden kautta hahmojen sisäinen kehitys tulee näkyväksi.
Pelitestivaiheessa minua lämmitti erityisesti teini-ikäisten peliryhmä, joka pelin jälkeen kiitti nimenomaan tätä mekaniikkaa ja sitä, että kevyen ja hauskan roolipelin lomassa ja varjolla voi käsitellä oikeasti haastavia asioita. Tämä testi oli pelin kehityksen loppuvaiheessa, ja minulle tuli tunne, että olen onnistunut tuomaan esille jotain sellaista, joka on minulle tärkeää.