Avainsana: muu

Keittiöstä kuului omituinen poksahdus ja hämmästynyt kirkaisu. Viima riensi katsomaan. ”Miko? Mitä siellä tapahtuu?”

Miko osoitti työtasoa käsi täristen. Työtasolla pyörteili jalkapallon kokoinen palanen avaruuden mustaa tyhjyyttä. Osa siitä upposi pöytälevyyn, kuin kova pinta ei olisi koskaan ollutkaan siinä. Kaukaisuudessa loistivat oudot tähdet. Keskellä tyhjyyttä leijaili fosforinvihreä mystinen riimu.

”Meillä oli sitä torttutaikinaa, ja tähtitortut on tylsiä… Meinasin kokeilla jotain uutta tapaa taitella ne.”

Viima pudisti päätään. ”Ja nyt meillä on aika-avaruuden repeämä keittiössä.” Sitten hän huokaisi ja poimi seinältä lihaveitsen. ”Vieläkö Koistisilla on se musta kukko? Parasta käydä kanavarkaissa ennen kuin tuo riimu houkuttelee jotain, joka kaipaa suurempia uhreja.”

Pentti kuurasi keittiön suuren vanhanaikaisen ruokakomeron hyllyt. Sitten hän peitti jokaisen hyllylevyn joulupaperilla ja kiinnitti paperit nastoilla. Lasten riehunta kuului olohuoneesta jopa Jouluradiota soittavien vastamelukuulokkeiden läpi.

”Marttojen vinkeillä joulusiivous sujuu!” kujersi toimittaja. ”Muistakaa, että kaappeja ei tarvitse siivota, ellei aio viettää joulua niissä!”

Pentti katseli kättensä töitä tyytyväisenä. Ruokakomero kiilsi puhtauttaan. Paperoidut hyllyt toivat mieleen mummolan joulut. Hän nosteli tavaroita hyllyille. Glögipullot ja joulukahvi, suklaarasia ja juustolajitelma. Lopulta Pentti sytytti sievät ledikynttilät komeron hyllyille ja kiinnitti oven ulkopuolelle kyltin, jossa luki ”Ei saa häiritä! Hyvää joulua!” Hän asettui mukavasti säkkituolille ja tavoitti suklaarasian vain kättään ojentamalla. Tästä se joulu alkaisi.

Ovikello soi. Kynnyksellä seisoi kaksi ankaran näköistä hahmoa mustissa puvuissa, päässään hyvin asialliset mustat tonttulakit hopeisilla karvareunuksilla.

”Joulutarkastajat, hyvää adventin aikaa. Ollaanko täällä oltu tartuntatautiviranomaisen määräämässä karanteenissa?”

”Ei,” sanoi isä hämmentyneenä. ”Välillä etäkoulussa…”

Toinen tarkastaja teki merkinnän muistikirjaansa.

”Se olisi ollut lieventävä asianhaara. Nyt näyttää pahalta. Heti tässä ovella huomauttaisin, että teiltä puuttuu joulukranssi.”

”Kaksi adventtisunnuntaita on mennyt,” täydensi toinen. ”Eikä adventtikynttelikköä missään.”

”Eikä jouluvaloja. Ei ikkunatähteä, ei parvekevaloja.”

”Teillä kuulemma vihataan siivoamista. Joko joulusiivous on tilattu pandemiarajoituksista kärsineeltä pienyrittäjältä?”

Tarkastajat ojensivat lähtiessään pitkän puutelistan.

”Teemme pistotarkastuksia ennen joulua. Asiat kannattaa hoitaa kuntoon mahdollisimman nopeasti, muuten Joulupukki muistaa teitä risuilla.”

Maanantaina ennen itsenäisyyspäivää äiti sai leijonavaakunalla sinetöidyn kirjeen.

”Mikä se on?” ihmettelivät Varpu ja Virta.

”Tämä on presidentin kansliasta,” selitti äiti. ”Minulle on myönnetty ritarikunnan merkki.”

”Vau! Saatko nyt haarniskan ja peitsen ja hevosen?” lapset pohtivat.

”Mihin ne mahtuisivat?” nauroi äiti.

Tiistaina kuriiri soitti ovikelloa. Nokkakärryllä perille kärrätty paketti oli painava ja kolisi. Haarniskan mukana toimitettiin opaskirjanen vaakunaväreistä.

Keskiviikkona toimitettu peitsi oli neljä metriä pitkä. Se täytyi nostaa asuntoon parvekkeen kautta, koska eteinen oli liian ahdas.

Kun paašipoika torstaina soitti ovikelloa komea sotaratsu mukanaan, äiti ei edes hämmästynyt.

”Auta minulle haarniska päälle,” hän huokaisi. ”Ostarilta soitettiin. Siellä on kuulemma lohikäärme.”

Adventtina äiti askarteli Hillalle tonttuoven. Seuraavina päivinä Hilla selitti innoissaan, miten tonttu oli laittanut ovelle joulukoristeita.

”Hauskaa, miten Hilla on innostunut tonttuleikkiin,” äiti tuumi.

Eräänä iltana palohälytin soi. Kun äiti riensi katsomaan, tonttuoven edessä paloi kaksi pikkuruista jätkänkynttilää. Sammutettuaan ne, äiti huomasi koristeet. Mustaa glitteriä, pääkallonmuotoisia joulupalloja, kuollutta tonttua esittävä figuuri. Oveen oli ilmestynyt kolmipäistä koiraa esittävä ”Täällä vartioin minä” -kyltti.

Kiukkuisesti äiti koputti oveen. Kun se aukesi, huoneeseen tulvahti rikinkatkua. Ulos kurkisti pieni demoni, jolla oli päässään tonttulakki.

Äidin suu loksahti auki. Demoni puolestaan ei jäänyt sanattomaksi:

”Oletko itse yrittänyt löytää riivaajan duunia nykymaailmassa? Tonttuna sentään on aina kausihommia.”

Pieti ja Minka katsoivat olohuoneen pöydälle yön aikana salaperäisesti ilmestynyttä joulukalenteria. Se oli kaunis, joulukuusen muotoinen lokerikko, jonka jokaiseen luukkuun oli maalattu kuusenkoriste ja numero. Tähteen oli kultaisella glittervärillä piirretty vuosiluku 2020.

”Uskaltaakohan tuota avata?” pohti Minka. ”Mitä hyvää voi seurata vuoden 2020 yllätysjoulukalenterista?”

”Sehän selviää kokeilemalla,” totesi Pieti. ”Ei siellä mitään hajupommia pahempaa voi olla.”

Pieti raotti varovasti lokeroa numero yksi. Sisältä kuului kikatus, ja sitten laatikko paiskautui voimalla irti kalenterista. Pieni kiusanhenki mellasti pyörremyrskyn lailla huoneessa pudotellen kirjoja ja koriste-esineitä. Jälkeensä se jätti punaista, hopeista ja kultaista kimallenauhaa.

Minka painoi otsansa pöydän pintaan.

”Olisihan se pitänyt arvata. Jouluräyhä.”