Tepa levitti touhukkaasti lattialle sanomalehtiä, puutarhalapion, leikkurit ja kasan eri kokoisia ruukkuja.
”Taasko se riehuu?” voihkaisi nurkassa seisova jukkapalmu viereiselle traakkipuulle. ”Vastahan se viime keväänä kaivoi meidät kaikki ruukuista. Kauheaa ravistelua ja juurten repimistä!”
”Puhu omasta puolestasi,” mutisi iso viirivehka aivan liian pienestä ruukusta. ”Minä haron juurillani minkä ehdin, että pysyisin edes pystyssä.”
”Entä me sitten?” kysyi kimeä-ääninen keihäsanopinkieli. ”Katso miten paljon nuoria versoja meillä on, eihän tässä enää mahdu kasvamaan.”
”Rauhassa vaan,” sanoi vanha peikonlehti, joka oli kulkenut Tepan kanssa asunnosta toiseen. ”Se on tämä koronteeni. Kohta se taas unohtaa meidät viideksi vuodeksi. Saadaan kasvaa ihan kaikessa rauhassa keskenämme.”