Portfolio sisältää pohdintoja kirjailijan työstä ja identiteetistä. Julkaisuni löydät CV:stäni sivulta Kuka on Kristel?
Olen kertonut tarinoita jo ennen kuin osasin kirjoittaa. Kun minulta lapsena kysyttiin, mikä minusta tulee isona, olin vuorenvarma siitä, että minusta tulee kirjailija.
Nyt keski-ikäisenä tuo lapsen varmuus tuntuu utopistiselta. Vuosien varrella minulta on julkaistu sekä faktaa että fiktiota. Olen kirjoittanut kahden tai kolmen kappaleen jakelulla henkilökohtaisia lastenkirjoja ja ystävien iloksi sadoittain muutaman sadan hengen jakelulla julkaistuja pienoisnovelleja. Olen hionut taitoani ilmaista ohjetekstissä asioita mahdollisimman selkeästi, lukenut kymmeniä sivuja tekstiä taustoittaakseni sadan sanan mittaista tarinaa ja etsinyt eri asiayhteyksiin sopivia kauniita ja ilmaisuvoimaisia sanoja. Olen kirjoittanut artikkeleita, kolumneja, roolipeliseikkailuja ja fantasianovelleja. Olen työskennellyt suurten, keskikokoisten ja pienten kustantamoiden kanssa. Olen menestyksekkäästi joukkorahoittanut omia pienkustanteita. Minulle on myönnetty apurahoja. Olen saanut palautetta siitä, että ihmiset haluavat lukea minun tekstejäni.
Kuitenkin mielessä on aina epäilys. Koska voin kutsua itseäni kirjailijaksi? Riittääkö nimi kahden, kolmen tai viiden kirjan kannessa? Riittääkö kirjailijajärjestön jäseneksi hyväksyminen? Olenko kirjailija tänään, kun minulla on kustannussopimus seuraavasta tietokirjasta. Entä sen jälkeen kun projekti on loppunut ja kirja ilmestynyt, mutta seuraavasta rahoituksesta ei ole tietoa?
Vuonna 2018 päädyin pitkälle sairauslomalle. Sain siitä sysäyksen lopulta toteuttaa lapsuusvuosieni unelma. En enää palannut palkkatöihin, vaan jättäydyin vihdoin ja viimein vapaaksi kirjailijaksi. Olen opetellut kysyttäessä ilmoittamaan, että ammattini on kirjailija. Identiteetin omaksuminen on kuitenkin jatkuva prosessi. Ehkä kukaan ei koskaan ole valmis kirjailija?
Vuosien varrella olen havainnut, että katselen maailmaa kirjailijan silmälasien läpi. Näen tarinoita satunnaisissa keskustelunpätkissä, rinnakkaismaailmoja peilikuvissa ja salakirjoituksia bussipysäkkien töhryissä. Olen toistuvasti asettanut itselleni haasteen kirjoittaa joka päivä pienoisnovellin – kuukauden ajan, joulukalenterina, sadan päivän ajan, koronapandemian alkumetreillä rajuimpien ja pelottavimpien rajoitusten ajan. Joka päivä sanat tulevat.
Vähitellen varmuus kasvaa. Olen kirjailija, vaikka olisi myös niitä päiviä, jolloin sanat eivät löydy. Olen kirjailija, koska sanat asuvat minussa.
”Kirjoita minulle ystävä”, pyysi torikojuni vierelle pysähtynyt pikkupoika. Hänen katseensa viipyi leikkivässä lapsilaumassa. Kirjoitin, kunnes yksi leikkijöistä kompastui ja löi polvensa. Hymyilin, kun poika kiirehti auttamaan kaatunutta.
”Kirjoita meille onnesta”, pyysi nuoripari hehkuvine hymyineen. Kirjoitin heille nuoren rakkauden liekeistä, kotilieden hiilloksen lämmöstä ja siitä onnesta, joka asuu vanhuksen silmäkulman naururypyissä.
”Kirjoita minulle lapsestani”, pyysi nainen, jonka syli oli tyhjä. Kyynelsilmin kirjoitin hänelle kivusta, joka vaimenee kaipaukseksi, ja varovasti, aivan varovasti, uuden elämän toivosta.
Kirjoitin, kunnes viimeinenkin toive ja lohdutus olivat saaneet muotonsa. Sitten pakkasin mustepulloni ja jatkoin matkaani kohti seuraavaa kylää ja seuraavaa toria. Kohti seuraavaa kaipausta ja seuraavia unelmia.
Raapale Sanaseppo projektista Sata päivää, sata sanaa